Sotienjälkeisestä ajasta puhutaan yhteen hiileen puhaltamisen kautena, jolloin Suomi oli parhaimmillaan ja aidoimmillaan. Lapset ponnistelivat nuoruuteen ja aikuisuuteen hyvin erilaisista oloista. Toisten lapsuus oli onnellinen, kun taas toisille kasautui koettelemuksia.

Köyhän maan jälleenrakentaminen vaati aikuisilta valtavasti työtä, sekä lapion varressa että oman pään sisällä. Joskus asiat olivat niin kipeitä, että aikuisenkin oli vaikea ymmärtää niitä saati pukea sanoiksi. Lapsi kuitenkin aistii aikuisten huolet - mutta myös sen hetken, kun heidän maailmansa oikeasti kohtaavat.

Jälleenrakentajien lapset palaa laajojen alkuperäislähteiden, muisteluaineistojen ja ennen julkaisemattomien valokuvien myötä 1940- ja 1950-luvun Suomeen, joka oli monella tapaa lasten valtakunta. Vaikka voi ja sokeri olivat kortilla ja aikuiset kiinni töissään, pihat olivat täynnä leikkikavereita ja mahdollisuuksia seikkailuihin.

Teos kuvaa elävästi, millaista oli olla lapsi sodasta toipuvassa Suomessa. Se myös osoittaa, kuinka lapsuus ja tarve ymmärtää omien vanhempien kokemuksia kulkevat mukana läpi elämän.